Huolenpidon kulttuuri

The culture of careToisinaan tuntuu, että ihmisiltä on unohtunut oleellisin kaiken kiireen tuoksinassa. Jokaisella tuntuu olevan kiire tehdä, suunnitella, mennä, tulla tai vain olla. Tämä on varmasti vuosien varrella osittain rakentunut yhteiskuntamme perusarvoihin, ja on oravanpyörä josta moni haluaisi karata, mutta ei ehkä oikein tiedä miten. Aivan kuin meneillään olisi jonkinlainen kisa, jossa pidetään kirjaa kunkin toimeliaisuudesta, ja erityisesti siitä kuinka paljon itse on jo tehnyt voidakseen periä korvausta sijoituksestaan myöhemmässä vaiheessa.

Käytöskulttuuriin tuntuu kuitenkin kuuluvan sellainen perusoletus, että palveluksia muille ei tehdä kuin silmä silmästä-periaatteella. Mutta hyvin usein asioissa ei loppujen lopuksi ole kysymys samanvertaisuudesta, vaan yksinkertaisesti toisten huomioon ottamisesta ja heistä huolehtimisesta. Kun teemme toisen puolesta jotain mitä henkilö itse karsastaa ja päinvastoin, luomme kulttuuria joka henkii kaikkien olevan samassa veneessä. Ei niinkään eri merillä omissa jahdeissaan laskemassa kuinka monta palvelusta maailma on kullekin velkaa.

Todellisuudessahan emme ole täällä vertaamassa itseämme muihin, muita itseemme, saati muita toisiinsa, ja näin ollen emme tee itsellemme kuin hallaa toimimalla moisesta ajatusmaailmasta lähtöisin. Lisäksi on selvää, että eivät kaikki tehtävät ole samanarvoisia edes niin pienessä otannassa kuin kahden ihmisen välinen vuorovaikutus. Toinen saattaa nauttia jonkin sellaisen tekemisestä mikä on toiselle erittäin vaikeaa tai vastenmielistä – joku saattaa mieluummin kävellä kuumilla hiilillä kuin lähteä supermarketiin metsästämään jotakin syötäväksi kelpaavaa, ja toinen taas saattaa kokea sen jopa seikkailuksi kun saa käyttää aikaansa uppoutuakseen tuoteselosteisiin.

Lisäksi tarkoitus ei tietenkään ole sekään, että tekisit jonkun puolesta kaiken mahdollisen, ei edes aviopuolison tai lasten, tämä olisi epäreilua moneltakin kannalta. Mutta loppujen lopuksi toisista huolehtiminen tasapainoisella tavalla ei tarkoita samaa kuin kalavelkojen muistelu.

Kenties yksilötasolta noustessa, voisimme ajatella että työ- ja kouluyhteisöjen tulisi panostaa nykyistä enemmän ihmissuhteisiin kuin opetussuunnitelmaansa ja tulostarpeisiinsa, kun niiden institutionaalista tarkoitusta määritellään.

Siis jaa ja hallitse. Kyse ei todellakaan ole siitä, että jakelisit palveluksia voidaksesi myöhemmin lunastaa ne, vaan uuden vuosituhannen tavasta olla uskollinen omalle hyvyydelleen ja täten kunnioittaa samaa sisäsyntyistä ominaisuutta kaikissa muissakin. Tapoja osoittaa välittämisensä on paljon, ja olisi hienoa jos alkaisimme huomioimaan näitä pieniä eleitä enemmän. Näin saatamme huomata elämämme yltäkylläistä elämää, josta täydesti nauttiminen on paljon vaikeampaa kuin sen itsestäänselvyytenä pitäminen. Kuitenkin näin käteen ei jää tulostaulua, vaan kiitollisuus.